PORIN VAKINAISEN PALOKUNNAN PERUSTAMISESTA 90 VUOTTA
Kunnianosoitus ruiskumestari Yrjö Kallionpään haudalla
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun Yrjö Kallionpää aloitti virkauransa kaupungin palkkaamana Porin VPK:n autonkuljettajana. Vakiintuneen sanonnan mukaan kyseistä päivää pidetään Porin vakinaisen palokunnan / Porin palolaitoksen perustamispäivänä.
Tapahtuman kunniaksi järjestettiin ruiskumestari Yrjö Kallionpään haudalla kunnianosoitus, jonka aloitti Porin VPK:n Soittokunnan kvartetti esittämällä Kothenin hymnin. Kvartetissa soittivat Markku Ollila, Heikki ja Teija Takala sekä Juho Nordman.
Omaisten kukat laskivat Yrjö Kallionpään pojanpoika Hannu Kallionpää vaimonsa Maijun kera. Samassa haudassa lepää myös Hannun paloesimiesisä Jorma, jonka kuolemasta samana päivänä tuli kuluneeksi 20 vuotta.
Porin kaupungin ja Satakunnan pelastuslaitoksen kukat laskivat apulaiskaupunginjohtaja Kari Hannus ja aluepalopäällikkö Petri Ekberg.
Porin VPK:aa tilaisuudessa edustivat kunniapäällikkö Matti Kraapo, puheenjohtaja Tarja Hakanen, palokunnanpäällikkö Mikko Jönkkäri ja kunniapuheenjohtaja Antero Luonila.
Porin palolaitoksen veteraanien delegaatioon kuuluivat Esko Ylikylä, puheenjohtaja Tapio Kumpulainen ja Lauri Lempinen. Kuvassa ovat myös Kari Hannus, Petri Ekberg sekä Hannu ja Maiju Kallionpää.
Käppärän hautausmaalta siirryttiin kahvitilaisuuteen VPK:n Kerhohuoneelle, johon oli paljastettu Suomen, Porin VPK:n ja Satakunnan pelastuslaitoksen liput. Porin kaupungin ja Satakunnan pelastuslaitoksen tervehdykset esittivät apulaiskaupunginjohtaja Kari Hannus ja aluepalopäällikkö Petri Ekberg.
Kari Hannus ja Petri Ekberg.
Porin VPK:n ja Porin palolaitoksen veteraanien tervehdykset esittivät kunniapäällikkö Matti Kraapo ja puheenjohtaja Tapio Kumpulainen. Omaisten puolesta tilaisuuden järjestämisestä kiitti Hannu Kallionpää. Kraapon ja Kumpulaisen tervehdykset on luettavissa tämän jutun jälkeen.
Teksti: Lauri Lempinen
Tilaisuuden kuvaus: Ari Lehtimäki
Porin VPK:n kunniapäällikkö, Esikunnan johtaja Matti Kraapon tervehdys
Arvoisat Yrjö Kallionpään omaiset, herra apulaiskaupunginjohtaja, hyvä palokuntaväki
Kun hanke vakinaisen palokunnan perustamisesta Poriin eteni, tuli eteen myös kysymys siitä, mihin palokunta sijoitetaan. Tilaa tarvittiin sekä henkilökunnan että kaluston tarpeisiin. Eräs esitys oli, että palokunta sijoitettaisiin Raatihuoneelle, koska sen tornista silloin vielä suoritettiin palotähystystä ja siten hälytys menisi nopeasti perille. Ajatus kuitenkin hylättiin monestakin syystä, ja kaupunki neuvotteli Porin VPK:n mahdollisuudesta vuokrata tilat kaupungin tarpeisiin.
Erinäisin järjestelyin Yrjö Kallionpään perheelle osoitettiin asunto, joka senkin ajan tarpeita ajatellen oli hyvin vaatimaton. Perheen asuessa Hennalassa mukavuuksiin kuuluivat juokseva vesi ja sisävessa, jotka molemmat Itäpuiston paloasemalta silloin puuttuivat.
Palojen sammutuksen kannalta ajatellen Kallionpään palkkaaminen osoitti nopeasti tarpeellisuutensa. Koska hän käytännössä oli välittömässä lähtövalmiudessa 24 tuntia jokaisena päivänä, ehti hän hiilihapporuiskuauto Fordin ja sen 800 litran vesisäiliön turvin usein sammuttaa palot jo ennen kuin VPK:n väki ehti apuun. Kunnioituksena Kallionpäätä kohtaan kaupunkilaiset alkoivatkin kutsua häntä nimellä ”Vakinainen palokunta”.
Vakinaisen palokunnan miesvahvuuden kasvaessa ja molempien palokuntien kalustomäärän lisääntyessä tuli ajankohtaiseksi laajentaa alun perin yksikerroksista kalustohuonetta. Rakennettujen toisen ja kolmannen kerroksen tilat varattiin kokonaisuudessaan vakinaisen palokunnan ja sen henkilöstön perheiden käyttöön.
Sillä, että Porin VPK ja kaupungin vakinainen palokunta toimivat samoissa tiloissa lähes neljäkymmentä vuotta on huomattava merkitys, jonka seuraukset voidaan todeta vielä nykyisinkin. Paloaseman perheasuntojen myötä monet vakinaiset palomiehet olivat myös VPK:n jäseniä. Saatuaan pienestä pitäen kosketuksen palokuntien toimintaan monien palomiesten pojat valitsivat myös isiensä ammatin jopa kolmanteen ja neljänteenkin sukupolveen asti. Samoin VPK-harrastus on johtanut monelle tien omaan ammattiin.
Vuosikymmenien yhteiselon seurauksena voidaan pitää myös Porin VPK-veteraanien muodostaman Esikunnan ja Porin palolaitoksen Veteraanien kiinteää yhteistoimintaa. Näkyvänä esimerkkinä siitä on paloasemarakennuksen nurkalle yhteisvoimin vuonna 2003 paljastettu muistolaatta, jonka teksti kuuluu seuraavasti: ”Porin Vapaaehtoinen Palokunta rakennutti tämän talon paloasemaksi vuonna 1899. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti August Krook. Rakennus oli alkujaan yksikerroksinen. Vuonna 1937 rakennus muutettiin nykyiseen asuunsa. Porin vakinainen palokunta toimi tässä rakennuksessa vuosina 1926 – 1961”.
Palokuntaperinteen vaaliminen on sekä vapaaehtoiselle että ammattihenkilöstölle tärkeää. Kiitän lämpimästi Hannu Kallionpäätä, joka sekä kuvin että sanoin on laittanut nettiin tärkeää ajankuvaa entisajan palontorjunnasta kiinnostuneiden tarkasteltavaksi.
Kiitoksia.
Porin palolaitoksen veteraanien puheenjohtaja Tapio Kumpulaisen tervehdys
Arvoisat Yrjö Kallionpään omaiset, herra apulaiskaupunginjohtaja, hyvä palokuntaväki
Asutuksen keskittyessä taajamiin kaupunkipalot olivat viime vuosituhannella hyvin yleisiä niin maailmalla kuin Suomessakin. Vuodesta 1571 vuoteen 1852 Pori tuhoutui kaikkiaan yhdeksän kertaa. Tuhojen yksinkertainen selitys oli alkeellinen tulenkäsittely, pärekattoisten talojen taaja rakentaminen sekä sen aikaisten sammutusvoimien toivoton tehtävä taistella ylivoimaista vihollista vastaan.
Vapaaehtoisten palokuntien perustaminen kuntien ylläpitämien niin sanottujen pakkopalokuntien lisäksi ja sammutusvälineiden vähittäinen tekninen kehittyminen toivat parannusta asukkaiden turvallisuuteen.
Vähitellen ymmärrettiin, että kasvavien kaupunkien turvallisuus ei voi enää perustua vapaaehtoisuuteen, vaan toiminnan perustana tulee olla vakinainen kasarmoitu palokunta. Suomen ensimmäinen vakinainen palokunta perustettiin Helsinkiin vuonna 1861. Seuraavat ammattipalokunnat perustettiin Turkuun v. 1869, Tampereelle v. 1898 ja Kotkaan vuotta myöhemmin.
Porissa kehitys oli hitaampaa. Keskusteluja vakinaisen palokunnan tarpeellisuudesta oli käyty aikaisemminkin, mutta tuloksetta. Porin VPK:n tarkastuskertomuksessa tarkastuksen suorittanut virkamies totesi 29.10.1916 vesijohtovaatimuksen lisäksi seuraavasti: ”Vielä tärkeämpi tekijä taistelussa tulta vastaan on majoitetun palokunnan järjestäminen, aluksi 7 á 8 miestä ja päällystö ynnä tarpeellinen kalusto ja vetojuhdat”.
Kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin 1.6.1926 Yrjö Kallionpää palkattiin kaupungin kustannuksella Porin VPK:n autonkuljettajaksi. Kallionpäällä oli teknisen siviiliammattinsa lisäksi työkokemusta Tampereen vakinaisesta palokunnassa sekä tehdaspalokunnissa Valkeakoskella ja Porissa sekä myös Porin VPK:ssa. Palokersantiksi VPK:n hallinto nimitti hänet jo seuraavassa kuussa 14.7.
Vakinaisen palokunnan vahvuutta lisättiin hitaasti mies kerrallaan, seuraaviksi nimitettiin Paavo Leppänen ja Assar Salo. Vasta sotien jälkeen kaupunki aloitti vakinaisen palokunnan määrätietoisen kehittämisen Porin palolaitokseksi, joka ensisijaisesti pystyi vastaamaan kasvaneen kaupungin turvallisuushaasteisiin.
Kun tänään olemme kokoontuneet kunnianosoitukseen ruiskumestari Yrjö Kallionpäälle, vietämme samalla Porin ammatillisen palontorjunnan 90-vuotismerkkipäivää. Porin palolaitoksen veteraanit ovat osaltaan jo lähes 50 vuotta pitäneet yhteyttä keskenään ja antaneet panoksensa myös palokuntaperinteen vaalimiseksi. Esimerkkinä tästä mainittakoon Satakunnan palomuseo Waluvaaran aikaansaaminen, johon myös VPK:n Esikunta antoi arvokkaan panoksensa.
Satakunnan pelastuslaitoksen toiminnan käynnistyttyä vuoden 2003 alussa merkitsi käytännössä Porin kaupungin palolaitoksen loppua, vaikka pelastustoimi Porissa käytännössä jatkuikin lähes entisellä henkilöstöllä ja entisin toimipaikoin. Nyt olemme vielä mittavamman uudistuksen kynnyksellä. Hallituksen päätöksen mukaisesti valmisteilla on hanke, että pelastustoimen tehtävät siirtyisivät kunnilta sote-alueille vuoden 2019 alusta.
Uudistus heijastunee ajanoloon myös ammattihenkilöstön veteraanitoimintaan varsinkin ajatellen yksittäisen palokunnan tai laitoksen perinteiden vaalimisesta. Hallinnot etääntyvät, sukupolvet vaihtuvat ja ajallinen etäisyys kasvaa. Epäilen, etteivät tulevien vuosien brankkaripolvet uhraa montakaan ajatusta vuosikymmenien takaiselle toiminnalle.
Edellä esittämääni viitaten onkin erittäin ansiokasta, että paikallista historiaa on Porissa arvostettu esimerkkeinä Porin VPK:n lukuisat historiikit ja Porin palolaitoksen 50- ja 70-vuotishistoriikit, eri tapahtumista muistuttavat muistokilvet, palomuseo sekä Itäpuiston palopaseman edessä oleva Sofia Saaren porilaista tulentorjuntaa kuvaava ja kunnioittava kiviveistos ”Kertomaton historia”.
Merkittäviä historian tuntemukselle ovat myös yksittäisten henkilöiden jakamat entisaikojen kuvaukset sanoin ja kuvin. Lausun suuren kiitokseni Hannu Kallionpäälle hänen harrastuksestaan.
Kiitos.